Kesä on täydessä vauhdissa. Eritasoisia kilpailuita on käynnissä eri talleilla ja leirikesä on kuumimmillaan. Talleilla oleillaan muutenkin ajallisesti enemmän kuin talvikaudella. Erilaiset vaellukset ja muut hevosiin liittyvät aktiviteetit ovat nyt kaikista eniten pinnalla, onhan nyt kesä. Suomen kesä.
Mikä sinne tallille vetää? Päivänselvää on, että ne hevoset, mutta yhtä tärkeänä tulevat ne ihmiset, ihmiset, joiden kanssa voi jakaa saman intohimon.
Kun kysytään, että mikä on parasta kilpailuissa, vastauksia on monenlaisia. Suurin osa vastauksista kuitenkin pitää sisällään sanan: ystävät. Erilaisiin tapahtumiin mentäessä, ajatellaan nyt vaikka päivän Yoga ja ratsastus -retriittiä tai hevosleiriä, kävijöiltä kysyttäessä, mikä on parasta, vastaus on aina selkeä: hevoset ja ystävät. Harrastuksissahan usein tärkeää on juuri se ympäristö, samanhenkiset ihmiset, ilmapiiri ja se, että kaikki ovat saman asian äärellä.
Kun olin kouluikäinen, minua kiusattiin koulussa ja minulla oli ajoittain todella haastavaa löytää samanhenkisiä kavereita. Tärkein osa nuoruuttani on ollut hevoset ja yhtä tärkeää on ollut hevosten kautta tulleet ihmiset, ne ystävät. Kun menin tallille, siellä sai olla täysin oma itsensä. Iästä, sukupuolesta ja taustasta riippumatta kaikilla oli sama intressi, kaikkia yhdistivät hevoset. Saattoi sitä joskus tallillakin tuntua sille, ettei kuulu joukkoon, mutta silloin, kun niitä päiviä tai vaiheita tuli, silloin kuitenkin oli myös läsnä ne hevoset. Hevonen ei koskaan arvostellut, vaan se oli siinä sinulle päivästä tai vaiheista riippumatta.
Talli oli se paikka missä ei tarvinnut miellyttää ketään, missä sain olla oma itseni. Siinä minä riitin juuri sellaisena, kun olin. Myöhemmin samat ystävät, samat ihmiset olivat mukana elämässäni, kun harrastus vaihtui ammattimaiseksi ja alkoi joka viikonloppu täyttyä kilpailuista. Ne ystävät, joiden kanssa vietettiin aikaa kilpailuissa, niiden kanssa oltiin perhettä. Pestiin hampaita pesupaikalla letkulla, grillattiin hevosauton vieressä yhdessä, kun kisapäivä oli loppu, jaettiin huolet ja murheet, sekä onnistumisen ilot.
Ne samat ystävät olivat läsnä myös hevosettomassa arjessa, vaikka harvemmin sellaista aikaa itsellä olikaan. Ja myöhemmin ne samat ystävät ottivat minut vastaan, vaikka olinkin muutaman vuoden pois hevosten luota, etsimässä itseäni. Se yhdessä tekeminen ja sen kepeys tuntuu taas samalta, kuin se tuntui aiemminkin. Tällaiset ystävät ovat perhettä.
Nyt valmentajan näkökulmasta oppilaita katsellessani, koen kovin tärkeäksi sen yhteisöllisyyden, sen yhdessä tekemisen. Aikuisena näen taas eri tavalla omien oppilaiden kautta, mitä se kaikki ystävyys ja yhteisöllisyys teki minulle, kun minä olin nuorempi. Kuinka tärkeä osa se oli minun kasvatustani ja minun turvallista ympäristöäni. Sitä miten minusta tuli minä.
Kiitos kaikille tutuille, kavereille, työkavereille ja ystäville. Kiitos, että olette siinä ja käytte tätä polkua kanssani. Muistetaan, että tämä on meidän kaikkien matka, hymyillään toisille ja otetaan toiset vastaan sellaisena, kun he ovat. Luodaan heille myös turvallinen ympäristö harrastaa kanssamme tätä upeaa lajia yhdessä ystävinä; sinä, minä ja hevonen.
Kirjoittaja Pauliina Virta on hevoshullu, Ohjissa -podcastin perustaja, esteratsastaja, valmentaja ja hän on mukana Suomen Ratsastajainliiton estekomiteassa.
Viimeisimmät kommentit